Pohjoisen polkuja

Kungsleden on yhteensä reilut 400 km pitkä vaellusreitti Pohjois-Ruotsissa, kokonaisuudessaan se ulottuisi Abiskosta Hemavaniin. Reitti on kuulemma yksi Ruotsin suosituimpia eikä ihme, kun se on niin eeppisenupeeta maisemaa. Jäätiköiltä ryöppyäviä virtoja, avaria kivikkoisia laaksoja ja suomalaisen silmään mukavan jylhiä korkeuseroja. Vaellettiin viime syksynä siskoni kanssa siitä pohjoisin osuus Abiskosta Nikkaluoktaan, josta kilometrejä tulee satakunta täydennettynä päivällä, jolloin poikettiin Kebnekaisella. Tuolle pätkälle riittää yksi kartta (Fjällkartan BD6 Abisko-Kebnekaise-Narvik 1:100 000), joita saa ostettua etukäteen retkeilykaupoista Suomestakin. Ruotsalaisissa kartoissa on muutenkin paljon infoa kohteena olevasta alueesta.

Tonne mentäis, jeejee! Reitti kulkee pääasiassa jokilaaksoja mukaillen, joten vesistöjä on
matkan varrella lähes koko ajan. Vesi on jäätikköisen raikasta.

Kirjoittaja fiilistelee leppeää vaelluskeliä alkumatkasta. Kuvannut sisko.

Mein vaellus alkoi loppukesäsen vehreissä maisemissa ja loppupäässä saatiin nauttia lumoavan hehkuvasta ruskastakin. Ennen kun päästiin matkaan oli toki aika paljon peruskivaa säätöä takana. Ajellessani iki-ihanasta Itä-Suomesta Tornioon oottelemaan siskon aamujunaa alkoi uskollinen mazdani ontua sen verran pahasti, että aamun ekana ohjelmana oli etsiä sille ensiapua. No, sitä onneksi saatiin, kiitos huippuystävällisen korjaamon. Ajeltuamme autiohkojen teiden halki saavuttiin iltapäivällä Kiirunaan, jossa shoppailtiin vaellusmuonat ja juotiin statoilkahvit. Tämän jälkeen Abiskoon, josta perinteisen varustesäädön ja opastuskeskusvisiitin jälkeen lähdettiin vaeltamaan ilta-auringon painuessa utuisten tunturien taa... Saavuttiin ekaan telttailupaikkaan eli Abiskojauren lähistölle joskus ennen puoltayötä. Samoin kuin vastavirtaan kulkemisesta alkaa näistä iltalähdöistäkin tulla jo melkein tapa. Tyypillistä on kans, että kykyni suunnitteluun rajoittuu siihen, että päätetään vaellukselle alku ja loppu, ja tiedossa on suunnilleen se, paljonks on päiviä käytettävissä. Siinä välissä on sitten aika randomia, jota vois kai kutsua vapaudeksi. :)

Reitin korkeimmalta kohdalta löytyi jotain tutunnäköistä: säänpieksemiä tiibetiläisiä rukouslippuja Tjäktapassetilla.
Kuvat eivät tee oikeutta maiseman väreille eikä pilville.

Svenska turistföreningenin tuvat on reitin varrella ripoteltu juuri sopivasti päiväetappien päähän, joten vaellettiin aika lailla niitten mukaan: Abiskojaure - Alesjaure - Sälkastugorna - Kebnekaise fjällstation (2 yötä) ja viimeisenä päivänä Nikkaluoktaan. Tuvassa tosin yövyttiin vain kerran kun tultiin perille niin myöhään, että yöpymishintaan sisältyvä sauna houkutteli enemmän kuin teltan pystytys pimeessä. Vaellukselle toki saa vaihtelevuutta ja haastavuutta, jos reitiltä poikkeaa huitelemaan omia polkujaan, mahdollisuuksia on erämaa täynnä. Tavattiin myös ihmisiä, jotka olivat huomattavasti pitemmällä matkalla kuin me; eräskin tukholmlainen hipsteri oli vaeltamassa koko reitin Hemavanista Abiskoon yksikseen, ja tän kaltaisia matkoja kuului taivaltavan moni. Abiskosta vois jatkaa myös pohjoiseen Kalottireittiä, joka virallisesti päättyy Kautokeinoon, ja voihan siellä erämaassa viipyä halutessaan kuukausitolkulla. Niin paljon kuin tykkäänkin erämaissa hengata, voisi itseltäni kiinnostus lopahtaa, tai ainakin tarvitsisin matkaan tyyliin äänikirjoja ja suuren itsetutkiskelumeaningoflifemeditaatioquestin... Vajaa viikko olikin nyt juuri sopiva aika, päivämatkat riittävän pitkiä että vaellusfiilis pysyi yllä ja siskon kanssa saatiin sopivasti niin jutella keskenämme kuin turista muitten kulkijoitten kanssa. Kivoimmat tarjos kahvia, suklaata ja kokemuksiaan kerrottavaksi. Musta ei saa erakkoerätyyppiä tekemälläkään ja yks syy miks tykkään pysyä reiteillä on juuri se, että sosiaalinen kun on, niin on kiva vaihtaa sananen tai suklaanpätkä muitten kulkijoitten kanssa. 

Rinkoilla alkaa oleen ikää kymmenisen vuotta, mut pienillä korjauksilla kestää vielä.   

Tässä ollaan blogin aihepiirin ytimessä: elämää erämaissa...

Vaelluksen tokavikana päivänä sitten noustiin itse Kebnekaiselle, 2104 meter över havet (korkeustieto perustuu matkamuistopipoihin). Korkeus ilmeisesti vaihtelee vuosittain jää- ja lumipeitteen paksuuden mukaan, tietää internet. Lähdettiin liikkeelle aamulla hyvissä ajoin (joojoo, sitten kun jaksettiin) ja koko päivähän siihen meni. Ruotsin korkeimmalle mäelle pääsee tunturiasemalta ainakin kahta reittiä, joista helpompi on västra leden eli siellä pärjää ilman erityisvarusteita. Östra ledenia mennessä tarvii ylittää jäätikkö, joten sinne tarttee varustautua paremmin ja tietää mitä on tekemässä (tai ottaa tunturiasemalta opas, joka toivottavasti tietää paremmin). Molemmista reiteistä on hyvää kuvausta ja hienoja kuvia myös esim. täällä relaa.comissa ja täällä vaell.us -sivustolla.

Västra ledenin polkua oli helpohko seurata, ja sekin sisälsi meille sopivasti kuumottavia jäätikkövirtojen ylityksiä ja niin jyrkkiä pätkiä, että käsien käyttäminen tuntui jo tarpeelliselta. Näkyvyys oli koko ylösnousun ajan kohtuullisen ok, mutta kun oltiin Vierramvarrin huipulla alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että itse Kebnekaisen huippu oli melkosessa pilvessä. Ja niinhän siinä kävi, että kun päästiin toppstuganille näkyvys oli lähimmät kivet ja räntää satoi melkoisesti. Värjöteltiin kolkossa kämpässä ja totuteltiin ajatukseen, että tunturi ei tällä kertaa päästäisi meitä huipulle asti. Meiän pettymys ei onneksi ollut yhtä suuri, kuin samaan aikaan tuvalle tulleen tukholmalaisten opiskelijoitten: hauskalla sakilla oli havaijipaidat ja muuta blingbling rekvisiittaa mukana kuvauksiin Ruotsin huipulla. Jäivät nyt sitten ottamatta ne kuvat. Itse olen aina tehnyt tällaiset jatkaa-vai-luovuttaa päätökset sillä perusteella, että luonto on aina ihmistä vahvempi eikä sen voimaa sovi aliarvioida. Näin ollen mieluummin valitsen turvallisemman suunnan, jos riskinotto ei ole välttämätöntä. Pitihän vielä päästä alaskin ennen yötä ja siinä näkyvyydessä kivikossa liukastelussa oli ihan tarpeeksi jännitystä...

Tuomiovuori ja palavat pilvet. (Just add some dragons...)

Viimeinen vaelluspäivä olikin sitten leiskuvan ruskan ihailua ja reipasta tallustelua kohti viimeistä määränpäätä. 19 kilometrin matka Nikkaluoktasta tunturiaseman hoodeille on hyvin kulunut pätkä, koska sitä kävelee paljon tyyppejä, jotka tulee vain koittamaan Kebnekaisen huiputusta tai muuten vain lyhyelle reissulle. Kiireiselle vaeltajalle siis koko homma itse kävellen onnistuu about kolmessa päivässä, jos haluaa patikoida ees taas Nikkaluoktasta käsin ja onnistuu kiipeämään huipulle päivässä. Vielä kiireisemmät (ja rikkaat) ottavat helikopterin tai ainakin oikaisevat osan matkasta venekyydillä. Nikkaluoktassa on hotelli ja leirintäalue, ja jotain kruunuja maksamalla saa avaimen saunaan ja suihkuun. Suihkussa tarttee kolikoita lämminvesiautomaattiin, joten kruunuja on hyvä olla käteisenä mukana. Telttailtiin viimeinen yö Nikkaluoktassa, josta pääsee kätevästi bussilla Kiirunaan, josta taas pääsee junalla Abiskoon. Kokonaisuutena jäi tästä vaelluksesta aivan mielettömän hyvä fiilis. Mulle vaeltaminen on parhaimmillaan pitkiä päivätaipaleita kauniissa karuissa maisemissa, leppoisia aamukahveja auringonpaisteessa ja sopivasti fyysisiä haasteita. Ja tärkeintä on tietty kokea näitä juttuja yhdessä kivan läheisen ihmisen kanssa. :)

Kohta on tuolla taas tää aika vuodesta...