Tanssi taukoaa kunnes uudet askelet löytyvät

Tykkään vertauksista :) Vaeltaja vaeltaa edelleen ja valssikin soi, vaikka blogi on hissukseen. Se on kuitenkin olemassa, mikä tuntuu hyvältä. Olen tässä alkuvuodesta ottanut uuden jännittävän askeleen kirjoittamiseen liittyen ja olen mukana tekemässä myös uutta naisille suunnattua matkailusivustoa. "Olet nyt kaltaistesi parissa, keskellä intohimoisten naismatkailijoiden joukkoa." Tämä poiminta pääkirjoituksesta kuvaa hyvin sitä, miksi olen onnellinen ja ylpeä päästyäni mukaan tekemään seikkailijattaret -verkkomediaa. Ja sieltähän löytyy jo ensimmäisen julkaisun jälkeen jos vaikka mitä luettavaa! Matkaa on mukava jatkaa yhdessä huikeassa, ihailtavan rohkeassa porukassa. Tämä oma blogini hengaa internetin ihmemaassa kuten tähänkin asti, samassa puoliksi unohtuneiden matkablogien meressä. Ehkä joskus pari kertaa vuodessa kirjoittelen tänne jotain mystistä ja vertauskuvallista omaksi ilokseni ja kaikille kahdelle lukijalleni. Olkaa hyvät ja kiitti seurasta! :)

Vaeltaja vaelsi Kalymnokselle lokakuussa. Ja kiipesi. Ja tykkäsi :)

Vuosi 2016 oli minulle jatkuvaa vaellusta, muutosta, seikkailua, siirtymistä. Menin eteenpäin noissa rakastamissani lajeissa, mutta myös aika haipakkaa taaksepäin jossain elämän mutkaisilla kärrypoluilla. Vuosi alkoi lumessa Kainuussa ja jatkui samaan tahtiin kevääseen saakka: alkuvuonna toteutin unelmaani hiihtoretkuelämästä Ranskassa ja Norjassa. Tuli kesä ja se eteni vaisuhkona, kuten kesät yleensä. Useimmat kai heräävät kesäisin elämään vuoden aktiivisinta aikaa, minulle se on toisinpäin. Sopivasti töitä ja sosiaalista toimintaa Etelä-Suomessa, vapaa-aikaa toki vauhdittivat kiipeilyt ja retkeilyt. Syksy oli huikean kaunis ruskaloimotus, ja nautin siitä hienoisessa epävarmuudessa tulevan suhteen. Opiskelin ja suunnittelin tulevaa ja siinä ohessa tein unohtumattoman kiipeilymatkan Kreikkaan. Marraskuun kylmettäessä sormet, posket ja sydämen vaivuin syvään marrashorrokseen, sellaiseen jossa kuunneellaan surullisia lauluja ja litkitään yksin litrakaupalla teetä villasukat jalassa. Havahduin avaamaan laskukauden Pyhätunturilla ja tekemään pari työviikkoa kurssiohjaajana. Vuosi päättyi kuten alkoikin, lumeen ja jälleen Norjassa. Lumi oli jäistä ja sitä tuli välillä norjalaisittain vaakatasossa, mutta sukset jalassa ylä- ja alamäkeen hiihdellessä elämän repaleet heiluivat taas oikeissa mittasuhteissa.

Hordalandissa näyttää tammikuussa vähän samalta kuin Käsivarressa huhtikuussa. 

Vuosi 2017 tulee olemaan tasaisempi ja työteliäämpi. Tulen varmaankin reissailemaan rauhallisemmalla tahdilla, mutta toisaalta kauemmas ja tuntemattomampiin kohteisiin.  Aion kirjoittaa enemmän ja ehkä sitä myöten myös paremmin. Hengittää syvempään ja katsoa tarkempaan. Ja ennen kaikkea aion opetella pelkäämään vähemmän. 

Viimeisiä valonhetkiä Pyhätunturin huipulta. Turvallisesti ikkunalasin läpi, hrhhh poskia pureva pakkanen.

Lumesta, liikkeestä ja lomailusta

Tänä talvena tuntui hyvältä ajatukselta pitää vähän taukoa "arjesta" ja hetkeksi omistautua vain laskemiselle ja hiihtoretkuelämälle. En oikeastaan suunnitellut reissua erityisemmin, asiat vain sujuivat kätevästi siihen malliin, että päädyin viettämään helmikuun ja alkupuolen maaliskuuta Chamonixissa Ranskassa. Sieltä palailin Itävallassa vierailun kautta Suomeen pääsiäiseksi. Kotipaljussa löllimisen, Helsingissä tanssaamisen ja kohtuullisen autosäätämisen jälkeen jatkoin vielä Pohjois-Norjaan pariksi viikoksi.  Talven hiljalleen kääntyessä kevääksi ja reissuelämän vaihtuessa takaisin arjeksi mieli vaeltaa jatkuvasti takaisin vuorille, menneisiin retkiin, kokemuksiin ja maisemiin. Mielessä pyörii joitain olennaisia kysymyksiä: Kannattiko? Oliko kivaa? Tekisinkö saman uudelleen? Mitäs seuraavaksi? Seuraavana lyhyt raportti viime aikojen kokemuksista.

Japanissa hanami tarkoittaa kukkien katselua kirsikkapuiden kukinta-aikaan. Kai voisi myös harrastaa
vuorien ja tässä tapauksessa vuonojenkin katselua? #mountainwatching :)

Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata: kannatti aivan ehdottomasti. Lumiset vuoret on mun silmissä yks kauneimpia asioita mitä maailmassa on ja olin tosi onnellinen siitä, että sain viettää poikkeuksellisen paljon aikaa niin upeissa paikoissa. Laskutaito kehittyi huomattavasti ja se alkoi tuntua hyvin luonnolliselta tavalta liikkua. Tutustuin huikeisiin tyyppeihin, joiden kanssa oli kiva jakaa kokemuksia vuorilla. Elämän suuret kysymykset eivät reissaamalla ratkea, mutta mieli selkeni, kunto koheni ja opin paljon uusia käytännön taitoja. Vähän sellanen fiilis, että kun omassa penaalissa kynät on taas terävempiä, niin on kivempi värittää yhteistä värityskirjaa. :) (Joo, oon lukenut jokusen hidastaelamaa.fi -artikkelin...) Muutama käytännön asia oisi toki kannattanut tehdä reissun suhteen toisin, niin oisi säästänyt joissain kuluissa (esim. hommata kausikortti ajoissa), mutta ompahan jatkossa viisaampi. Ehkä jonain päivänä opin suunnittelemaan...

Kauden paras laskukuva minusta. Stubai, Itävalta. Kuvannut P. Mannonen.

Se, oliko kuinka kivaa riippui paljolti keleistä sekä omasta terveydestä. Ulkoilmaan painottuvassa elämässä ja etenkin vuorilla hengatessa säätila on olennaisin tekijä siinä, minne voi mennä ja mitä siellä voi tehdä. Parhaita ovat tietty aurinkoiset päivät lumisateen jälkeen, mutta tuli koettua myös hyvin monta upeaa lumisateista päivää, jolloin huonosta näkyvyydestä huolimatta laskeminen on todella kivaa. Ranskassa omaan fiilikseen vaikutti hiukan laskevasti se, että olin koko ajan kipeä: yskin hirveästi jo tammikuussa Suomessa ja "raikkaassa vuori-ilmassa" hengitysoireet pahenivat. Chamonixin ilmanlaatu on tunnetusti huono - laaksonpohjalla etenevän liikenteen päästöt jäävät kellertäväksi sumukanneksi kaupungin ylle eikä talojen sisäilmassakaan ilmeisesti ole hurraamista. Tervehdyin pikkuhiljaa pohjoiseen paluun jälkeen, ja viimeisellä viikolla Lyngenissä huomasin eräänä päivänä, etten ole yskinyt enää ollenkaan. :) Normaali hengittäminen - mikä ihana asia muutaman kuukauden yskimisen jälkeen!

Tekisinkö saman uudelleen? Haluan toki laskea tulevinakin talvina paljon, koko touhu kaikkine oheisjuttuineen on about siisteintä mitä mun mielestä talvella voi tehdä. Se tunne kun viilettää suksilla pehmeässä lumessa on vain niin upea, sekä fyysisenä liikkeenä että endorfiinikikseissä hymisevälle tajunnalle, Kun siihen lisätään vielä jo se monesti kehuttu hulppea ympäristö ja ne hyvät tyypit joitten kanssa sitä tekee, on helppo jo alkaa haaveilemaan seuraavista reissukohteista. Se, mitä haluan tehdä toisella tavalla, on työn ja vapaa-ajan suhde. Tässä tapauksessa oli käytännön syistä toteutettava niin sanottu irtiotto ja lähdettävä ihan vain vapaasti reissuun. Olen todella surkea lomailemaan, sillä jo viikon jälkeen on sellainen fiilis, että voisipa tässä töitäkin tehdä. Muutto Alpeille töihin houkuttelisi, mutta sopiva sijainti ja ajankohta on epävarma. Kodit, perhe ja ystävät kun ovat enimmäkseen Suomessa. Kesä menee täällä kaikessa rauhassa, syksyn tullen asia on uudelleen mietinnässä.

Tähän yhteyteen sopinee metaforinen lumiankkurikuva. Tukevasti on kiinni. 

Entä mitä seuraavaksi? Ohjelmassa on ainakin työntekoa ja tanssimista. Kelien lämmettyä myös kesäjuttuja, uimista, mökkeilyä ja kiipeilyä. Pysyvämmästä paluusta on vierähtänyt jo yli viikko ja päällisin puolin tuntuu siltä kuin ei olisi poissa ollutkaan. Askel on kevyempi ja ote energisempi, niinhän sen pitääkin olla. Blogin sijaan tulen varmaan jatkossa somettamaan enemmän instagramissa, koska hämyiset filtterit ja #risuaidat on kivoja.