Pohjoisen polkuja

Kungsleden on yhteensä reilut 400 km pitkä vaellusreitti Pohjois-Ruotsissa, kokonaisuudessaan se ulottuisi Abiskosta Hemavaniin. Reitti on kuulemma yksi Ruotsin suosituimpia eikä ihme, kun se on niin eeppisenupeeta maisemaa. Jäätiköiltä ryöppyäviä virtoja, avaria kivikkoisia laaksoja ja suomalaisen silmään mukavan jylhiä korkeuseroja. Vaellettiin viime syksynä siskoni kanssa siitä pohjoisin osuus Abiskosta Nikkaluoktaan, josta kilometrejä tulee satakunta täydennettynä päivällä, jolloin poikettiin Kebnekaisella. Tuolle pätkälle riittää yksi kartta (Fjällkartan BD6 Abisko-Kebnekaise-Narvik 1:100 000), joita saa ostettua etukäteen retkeilykaupoista Suomestakin. Ruotsalaisissa kartoissa on muutenkin paljon infoa kohteena olevasta alueesta.

Tonne mentäis, jeejee! Reitti kulkee pääasiassa jokilaaksoja mukaillen, joten vesistöjä on
matkan varrella lähes koko ajan. Vesi on jäätikköisen raikasta.

Kirjoittaja fiilistelee leppeää vaelluskeliä alkumatkasta. Kuvannut sisko.

Mein vaellus alkoi loppukesäsen vehreissä maisemissa ja loppupäässä saatiin nauttia lumoavan hehkuvasta ruskastakin. Ennen kun päästiin matkaan oli toki aika paljon peruskivaa säätöä takana. Ajellessani iki-ihanasta Itä-Suomesta Tornioon oottelemaan siskon aamujunaa alkoi uskollinen mazdani ontua sen verran pahasti, että aamun ekana ohjelmana oli etsiä sille ensiapua. No, sitä onneksi saatiin, kiitos huippuystävällisen korjaamon. Ajeltuamme autiohkojen teiden halki saavuttiin iltapäivällä Kiirunaan, jossa shoppailtiin vaellusmuonat ja juotiin statoilkahvit. Tämän jälkeen Abiskoon, josta perinteisen varustesäädön ja opastuskeskusvisiitin jälkeen lähdettiin vaeltamaan ilta-auringon painuessa utuisten tunturien taa... Saavuttiin ekaan telttailupaikkaan eli Abiskojauren lähistölle joskus ennen puoltayötä. Samoin kuin vastavirtaan kulkemisesta alkaa näistä iltalähdöistäkin tulla jo melkein tapa. Tyypillistä on kans, että kykyni suunnitteluun rajoittuu siihen, että päätetään vaellukselle alku ja loppu, ja tiedossa on suunnilleen se, paljonks on päiviä käytettävissä. Siinä välissä on sitten aika randomia, jota vois kai kutsua vapaudeksi. :)

Reitin korkeimmalta kohdalta löytyi jotain tutunnäköistä: säänpieksemiä tiibetiläisiä rukouslippuja Tjäktapassetilla.
Kuvat eivät tee oikeutta maiseman väreille eikä pilville.

Svenska turistföreningenin tuvat on reitin varrella ripoteltu juuri sopivasti päiväetappien päähän, joten vaellettiin aika lailla niitten mukaan: Abiskojaure - Alesjaure - Sälkastugorna - Kebnekaise fjällstation (2 yötä) ja viimeisenä päivänä Nikkaluoktaan. Tuvassa tosin yövyttiin vain kerran kun tultiin perille niin myöhään, että yöpymishintaan sisältyvä sauna houkutteli enemmän kuin teltan pystytys pimeessä. Vaellukselle toki saa vaihtelevuutta ja haastavuutta, jos reitiltä poikkeaa huitelemaan omia polkujaan, mahdollisuuksia on erämaa täynnä. Tavattiin myös ihmisiä, jotka olivat huomattavasti pitemmällä matkalla kuin me; eräskin tukholmlainen hipsteri oli vaeltamassa koko reitin Hemavanista Abiskoon yksikseen, ja tän kaltaisia matkoja kuului taivaltavan moni. Abiskosta vois jatkaa myös pohjoiseen Kalottireittiä, joka virallisesti päättyy Kautokeinoon, ja voihan siellä erämaassa viipyä halutessaan kuukausitolkulla. Niin paljon kuin tykkäänkin erämaissa hengata, voisi itseltäni kiinnostus lopahtaa, tai ainakin tarvitsisin matkaan tyyliin äänikirjoja ja suuren itsetutkiskelumeaningoflifemeditaatioquestin... Vajaa viikko olikin nyt juuri sopiva aika, päivämatkat riittävän pitkiä että vaellusfiilis pysyi yllä ja siskon kanssa saatiin sopivasti niin jutella keskenämme kuin turista muitten kulkijoitten kanssa. Kivoimmat tarjos kahvia, suklaata ja kokemuksiaan kerrottavaksi. Musta ei saa erakkoerätyyppiä tekemälläkään ja yks syy miks tykkään pysyä reiteillä on juuri se, että sosiaalinen kun on, niin on kiva vaihtaa sananen tai suklaanpätkä muitten kulkijoitten kanssa. 

Rinkoilla alkaa oleen ikää kymmenisen vuotta, mut pienillä korjauksilla kestää vielä.   

Tässä ollaan blogin aihepiirin ytimessä: elämää erämaissa...

Vaelluksen tokavikana päivänä sitten noustiin itse Kebnekaiselle, 2104 meter över havet (korkeustieto perustuu matkamuistopipoihin). Korkeus ilmeisesti vaihtelee vuosittain jää- ja lumipeitteen paksuuden mukaan, tietää internet. Lähdettiin liikkeelle aamulla hyvissä ajoin (joojoo, sitten kun jaksettiin) ja koko päivähän siihen meni. Ruotsin korkeimmalle mäelle pääsee tunturiasemalta ainakin kahta reittiä, joista helpompi on västra leden eli siellä pärjää ilman erityisvarusteita. Östra ledenia mennessä tarvii ylittää jäätikkö, joten sinne tarttee varustautua paremmin ja tietää mitä on tekemässä (tai ottaa tunturiasemalta opas, joka toivottavasti tietää paremmin). Molemmista reiteistä on hyvää kuvausta ja hienoja kuvia myös esim. täällä relaa.comissa ja täällä vaell.us -sivustolla.

Västra ledenin polkua oli helpohko seurata, ja sekin sisälsi meille sopivasti kuumottavia jäätikkövirtojen ylityksiä ja niin jyrkkiä pätkiä, että käsien käyttäminen tuntui jo tarpeelliselta. Näkyvyys oli koko ylösnousun ajan kohtuullisen ok, mutta kun oltiin Vierramvarrin huipulla alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että itse Kebnekaisen huippu oli melkosessa pilvessä. Ja niinhän siinä kävi, että kun päästiin toppstuganille näkyvys oli lähimmät kivet ja räntää satoi melkoisesti. Värjöteltiin kolkossa kämpässä ja totuteltiin ajatukseen, että tunturi ei tällä kertaa päästäisi meitä huipulle asti. Meiän pettymys ei onneksi ollut yhtä suuri, kuin samaan aikaan tuvalle tulleen tukholmalaisten opiskelijoitten: hauskalla sakilla oli havaijipaidat ja muuta blingbling rekvisiittaa mukana kuvauksiin Ruotsin huipulla. Jäivät nyt sitten ottamatta ne kuvat. Itse olen aina tehnyt tällaiset jatkaa-vai-luovuttaa päätökset sillä perusteella, että luonto on aina ihmistä vahvempi eikä sen voimaa sovi aliarvioida. Näin ollen mieluummin valitsen turvallisemman suunnan, jos riskinotto ei ole välttämätöntä. Pitihän vielä päästä alaskin ennen yötä ja siinä näkyvyydessä kivikossa liukastelussa oli ihan tarpeeksi jännitystä...

Tuomiovuori ja palavat pilvet. (Just add some dragons...)

Viimeinen vaelluspäivä olikin sitten leiskuvan ruskan ihailua ja reipasta tallustelua kohti viimeistä määränpäätä. 19 kilometrin matka Nikkaluoktasta tunturiaseman hoodeille on hyvin kulunut pätkä, koska sitä kävelee paljon tyyppejä, jotka tulee vain koittamaan Kebnekaisen huiputusta tai muuten vain lyhyelle reissulle. Kiireiselle vaeltajalle siis koko homma itse kävellen onnistuu about kolmessa päivässä, jos haluaa patikoida ees taas Nikkaluoktasta käsin ja onnistuu kiipeämään huipulle päivässä. Vielä kiireisemmät (ja rikkaat) ottavat helikopterin tai ainakin oikaisevat osan matkasta venekyydillä. Nikkaluoktassa on hotelli ja leirintäalue, ja jotain kruunuja maksamalla saa avaimen saunaan ja suihkuun. Suihkussa tarttee kolikoita lämminvesiautomaattiin, joten kruunuja on hyvä olla käteisenä mukana. Telttailtiin viimeinen yö Nikkaluoktassa, josta pääsee kätevästi bussilla Kiirunaan, josta taas pääsee junalla Abiskoon. Kokonaisuutena jäi tästä vaelluksesta aivan mielettömän hyvä fiilis. Mulle vaeltaminen on parhaimmillaan pitkiä päivätaipaleita kauniissa karuissa maisemissa, leppoisia aamukahveja auringonpaisteessa ja sopivasti fyysisiä haasteita. Ja tärkeintä on tietty kokea näitä juttuja yhdessä kivan läheisen ihmisen kanssa. :)

Kohta on tuolla taas tää aika vuodesta...

Kesäretkeilyä karhupolulla

Käytiin tosiaan vuos sitten elokuun viimeisellä viikolla ystäväni kanssa tallaamassa Karhunkierros. Ennakko-odotuksina mulla oli reittiä kohtaan, että se ois helppo, kaunis ja täynnä muita retkeilijöitä. Noh, kaksi ensimmäistä piti hyvin paikkansa, mutta viimeinen ei juurikaan. Poluilla ei ollut ruuhkaa, paitsi ehkä hienoimpien koskien lähistöllä johtuen niiden kätevästä saavutettavuudesta päiväretkikohteina. Telttaa ei tarvittu ennen viimeistä yöpymistä, koska autiotuvat oli lähes tyhjiä ja melko viihtyisiä. Sää ylitti kaikki odotukset lähes koko vaelluksen ajan. Olin aiemmin vuosia sitten käynyt kokeilemassa Kitkajoen pärskeitä koskenlaskulautasta käsin, joten oli kiva lopultakin patikoida koko reitti ja kurkata mitä siellä on Jyrävän jälkeen. Tykkään virtaavasta vedestä esteettisesti tosi paljon, joten kosket, vesiputoukset yms. reitin varrella on aina mukavia, etenkin jos niiden lähistöllä voi käydä uimassa. 

Kiutaköngäs, mun uus kotimainen lempparikoski.
Sivumennen sanoen koskien lisäks tykkään sanoista,
joissa on paljon ä ja ö -kirjaimia.

Ja tässä taas suosikkini reitillä sijaitsevista autiotuvista.
Taivalkönkään tupa on noin sata vuotta vanha ja tunnelma
hämärähkö, illan pimetessä aavistuksen aavemainen.

Useimmat ilmeisesti tallustaa reitin pohjoisesta etelään, mutta me mentiin just vastakkaiseen suuntaan. Lähtöiltana jätettiin Kainuu taa ja ajeltiin Rukalle, jätettiin mun silloin vielä ajokelpoinen mazda parkkiin ja käveltiin ekat pari kilometriä yöpymään lähimpään mahdolliseen majapaikkaan. Siitä jatkettiin seuraavat neljä päivää pohjoiseen leppoista tahtia tallustellen ja vaihtelevaa maisemaa ihaillen. Hautajärven luontotalolle reitin pohjoispäässä saavuttiin illansuussa ja koitettiin eka saada kyytiä takas etelään, mutta autoja meni niin harvakseltaan ja pimeä alkoi hiipiä rupuisten retkeilijöiden ylle, että tuli sitten teltallekin käyttöä. Reitin voi toki myös esim. juosta päivässä, jos treenaa jotain polkumaratoonia varten. :) (Tavattiin tällainen tyyppi heti ekana päivänä, suurin osa vastaantulijoista joita moikkailtiin kuului pitävän melko samaa tahtia kuin mekin...)

Tässä pari kuvaa mun kesäretkille tyypillisestä lounaasta. Jos reissu
ei oo muutamaa päivää pitempi, tykkään mieluummin käyttää tuoreita juttuja ainakin alkumatkasta. Loppumatkaasta voi sitten syödä rinkan pohjalla lojuneet pussisopat ja hetivalmiitnuudelit.

Loppukesäisen helteinen ja viihtyisän metsäinen Karhunkierros tuntui ihanan kotoisalta. Oltiin aiemmin samana vuonna retkeilty Ellan kanssa muun muassa Kyushun saarella Japanissa sekä Sichuanin vuorilla Kiinassa (ehkä kirjotan niistäkin joskus), joten oli rentouttavaa samoilla vehreessä suomalaisessa metässä. Karhunkierros on tosiaan niin hyvin viitoitettu reitti, että karttaa ei tarvitse - toki suosittelen aina ottamaan sen varmuuden vuoks ja koska kartat on hyvää iltalukemista. Maasto ei toki ole missään nimessä tylsää eikä välttämättä helppoakaan, vaan polku on paikoin juurakkoista ja kivikkoista ylä- ja alamäkeä. Välillä tietty on sitten leveempää baanaa, etenkin Jyrävän ja Kiutakönkään ympäristöissä. Tämä sopi oikeen hyvin; koska harrastan laiskottelua myös vaeltajana jaksan aika harvoin rypeä suossa tai miettiä minkä mäen päällä me nyt ollaankaan. Monet aloittaa vaeltamisen Karhunkierroksesta, ja se onkin hyvä reitti omatoimisen patikoimisen aloittamiseen. Sen voi kulkea hyvin myös yksin ja esim. nyt on hyvä hetki lähtee. :) Toki jos halajaa karumpiin maisemiin melkosesti pohjoisemmaks, vois lueskella myös seuraavan kertomuksen...

Puolimatkassa ollaan. Olennaiset asiat, jotka Karhunkierroksesta
 kannattaa etukäteen tietää löytyy helposti luontoon.fi -palvelusta. 

...kun metsien humina se soi...

Oho, tein sen lopultakin! Tässä viime aikoina on useempikin ystäväni ehdottanut, että koska vaeltelen ja matkustan aika paljon, niin miksei vaikka voisi kirjoitella aiheesta blogia...? No, tässä se nyt sitten on, mun retkeily- ja reissausblogi, olkaa hyvät! Ihanteellisinta tietysti olisi, jos eräkertomukseni ja muut höpinäni inspiroisivat ja rohkaisisivat muitakin tallaamaan omia polkujaan lähellä ja kaukana. Koska tämä on ensimmäinen teksti, on kuvituksena juuria. Vähän niinkuin juuret on alku ja siitä se lähtee. Lisäksi juuret on mun mielestä aina olleet todella kauniita ja kuvauksellisia. Eka juurikuva on Oulangalta, toinen Kiotosta ja kolmas Huangshanilta (se on vuoristo Kiinassa).

Tänä kesänä en ole juurikaan retkeillyt lähimettiä kauempana, koska oon viettänyt huilaustaukoa ja ollut hommissa saunatonttuna naapuripitäjän virkistysalueella. Siksipä tässä lähiaikoina kertoilen menneistä retkistä, joita tuli tehtyä jonkun verran parin viime vuoden aikana. Luvassa siis juttua ainakin kahdesta klassikkoreitistä, jotka viime syyskesällä tuli tutummiksi, eli Karhunkierroksesta ja Kungsledenistä. Mahdollisesti käydään myös hiukan kurkkaamassa Aasian puolella, joskin niistä reissuista riittäisi varmaan kerrottavaa silleen, että saisin takoa kirjaimia ruutuun koko ensi syksyn. Syksymmällä kuitenkin oon lähdössä toivottavasti uusiin maisemiin vaeltelemaan, joten ei tässä ehkä niinkään kerkee menneitä muistelemaan.

Muistelin juuri, että tein ensmäisen pitemmähkön vaelluksen tasan 10 vuotta sitten. Tuolloin käveltiin äitini kanssa Luostolta Pyhälle muutamana heinäkuisena päivänä, uitiin kirkasvetisissä tunturijärvissä ja syötiin aamupuuroa autiotupien rappusilla. Sittemmin on tullut aika paljon seikkailtua ympäri Pohjoiskalottia kaikkina vuodenaikoina, kävellen, suksilla, autolla... Jossain vaiheessa ollessani kouluttautumassa eräoppaaksi elämä oli lähes pelkkää ah-niin-ihanaa korvessa notkumista. Viime vuosina reissut ovat suuntautuneet kauemmas, etenkin itään ja korkeammille vuorille. Työn ja vapaa-ajan ero liukeni hämärähköksi jo aikapäiviä sitten, kun ne sulautuivat liikkuvaksi, vaihtelevaksi elämäntavaksi. Koti on kuitenkin aina olemassa ja tärkein.

Miettiessäni kuumeisesti nimeä tälle blogille mielessäni soivat ikivihreät ja vähän tuoreemmatkin laulelmat, joissa tanssitaan maanteillä, etsitään tähtiä, mennään minne tuuli kuljettaa ja vihellellään matkalla... Siitä sanamaastosta kumpusi nimikin ja kuvaahan se aika hyvin niitä aiheita, mistä aattelin kirjoittaa. Ehkä kyllästyn tähän huomenna, ehkä jaksan kirjoittaa koko vuoden, se jääkööt nähtäväksi. :)